Rohkeasti poissa

eestinlinna

Minun pääni tukkeutuu herkästi. Tukoksen oireita ovat:

  • Kaikki tuntuu suoritteelta. Hampaanpesu, nauraminen, kotimatkat. Etsin eineshyllyltä sileitä keittoja, koska niitä on helppo niellä.
  • Aloittaminen sakkaa.
  • Aloittaminen = puhdas, hinkuva kauhu.
  • Uuvun muutamasta sanasta. Tarkastan Facebookin.
  • Luen tunnin, kaksi BBC:n Afrikka-aiheisia uutisia. “Taustatutkimusta.”
  • Nukun aina kun voin, herään vasta kun on pimeää.
  • Ideat ovat hylänneet minut.
  • Vakuutun, ettei intoa koskaan ollutkaan.
  • Epäilisin kompetenssiani, jos jaksaisin, mutta en jaksa. Ostan salamitikkuja, vaikka olen pyhästi päättänyt, etten osta.
  • Alan epäillä, etten ole kirjoittaja ensinnäkään. Sitten, että käteni mustuu ja putoaa pois.

Tukosta voi onneksi hoitaa. Aivan ensiksi kannattaa tarkistaa, onko mielialalääkitys osimoillaan, onko syönyt ja vaivannut ruumistaan liikunnalla ja palkinnut sitä lämpimillä suihkuilla. Jos on, seuraava lääke on poislähtö. Ja siitä minun oikeastaan pitikin puhua.

Käväisin joulukuun alussa Tallinnassa. Se oli työporukan hilpeä pikkujoulumatka, mutta kun katsoin ulos hotellihuoneen pitkulaisesta ikkunasta, näin mäen harjalla linnan. Olin yksin, ihanan yksin, tunsin etäisyyttä, jonka avulla voi tehdä loikan.

Tulin havaintoon: Liian läheltä ei voi kirjoittaa. Muutama minuutti ikkunan ääressä riitti. Alhaalla suuri, tutkimaton kaupunki. Sisuksistani pulpahti ajatus, sitten toinen. Ajatukset olivat keskinkertaisia ja keskeneräisiä, mutta olennaista on, että ne tulivat, ja minulla oli aikaa ja tilaa kuunnella.

En halua väheksyä arkiajatuksiani. Ne ovat erinomaisen tärkeitä ajatuksia. Niiden avulla saan työn tehtyä ja myös ne sisältävät metkuja ja oivalluksia. Jaksamisen kannalta on kuitenkin olennaista, että välillä on aikaa kehkeyttää jotakin, millä ei ole kuolonlinjaa, mihin ei liity mitään pakkoa. Silloin mikä tahansa puolen vuoden Aasian-vaelluksesta pitkään lenkkiin pakkassäässä toimii.

Edustan sitä kirjoittajakoulukuntaa, jonka mielestä tekstit syntyvät tekemällä. Vastustan kaikenlaista puhetta inspiraation odottamisesta ja oikeaan mielentilaan virittäytymisestä. Mutta vaali sitten millaisia protestanttisen työmoraalin utopioita tahansa, totuus on, että ajatteleminen – ja siten kirjoittaminen – vaatii (henkistä) tilaa.

Tarvitaan aikaa vieraille paikoille. Mahdollisuuksia tuijottaa ulos ikkunasta tyhjin silmin. Hankaluuksia päättää, mihin seuraavaksi antautuisi. Tarvitaan turvaväli arkeen, vaaditaan tyhjiä huoneita, uusia harrastuksia, kokemuksia, kohtaamisia. Toivotaan odotuksettomuutta. XL-annos. 

Tallinnan #raakaruno.

Paljaissa oksistoissa keltaista karvaa. Lokki kuin gargantua lentää katedraalin suunnasta, laskeutuu ikkunalaudalle silmä minuun päin. Lippu pulppuaa salossa, tien matalat äänet. Joku on kulkenut muurin varustuksilla, lehtikullattua aamua vanhaa kaupunkia kohti.

Advertisements

Toisten aivojen olennaisuudesta

toisetaivot

Toiset aivot. Jos olet onnekas, ne ovat tällä tapaa terhakat ja lohenpunaiset. [SOURCE PHOTO: FLICKR USER _DJ_]

Kirjoittaminen on yksinäistä, sanotaan. Väite on siinä mielessä tosi, että kirjoittaminen vaatii aikaa ja tilaa ajatella (myös) yksin. Huijausta se on siksi, että kirjoittaja voi valita yksinäisyyden, mutta hänen ei ole pakko.

Minä nautin yhdessä kirjoittamisesta, vaikka sekin vaatii yksinäisiä ajatuksia rupeamien väleillä. Aikaa ajatella “pelkästään” itse tarvitaan tehtävän työn suunnittelemiseksi ja jo syntyneen materiaalin arvioimiseksi (ja muokkaamiseksi). Ideointiin ja massan vyöryttämiseen yhteistyö on kuitenkin erinomainen väline. Toiset aivot ovat riemastuttava mahdollisuus. Minä olen aina vain minä itse, ajatuspoluistani pääsemättömissä, enkä voi olla toinen. Mutta tiedättekö mitä? Toinen voi.

Toinen voi lainata toiseuttaan. En olisi koskaan tullut ajatelleeksi kuten hän ajattelee, eikä hän kuten minä. Ajatuksia risteyttämällä voi luoda ratkaisuja, joita kumpikaan yksinään ei olisi saanut aikaan. Minusta se on ihmeellistä. Taikuutta melkein.

Käsikirjoittajat mylläävät toistensa aivoja jatkuvasti. Tiedän monia, jotka kirjoittavat yhdessä romaaneja ja jokusen novelliparivaljakon. Mutta tiedättekö runokirjoja, jotka on kirjoitettu kaksin tai kollektiivissa? Mieleeni ei tule yhtään. Joissakin runoteoksissa on kaksi tekijää, mutta silloin toinen on usein kuvittaja tai valokuvaaja. Olen silti aika varma, että jossakin elää runoilijatiimi (joka voisi nyt ilmiantaa itsensä minulle).

Tämän anekdoottisen todistusaineiston perusteella voitaisiin ajatella, että runojen kirjoittaminen on erityisen yksinäistä duunia. Olen suorastaan luoto merellä. Hakkuuaukion säälipetäjä. Minulle se sopii vastapainoksi. On hauskaa silloin tällöin saada olla diktaattori, omien sanojensa paras asiantuntija ja auktoriteetti. Se auttaa minua jaksamaan toisten aivojen raskaita puolia. Aina välillä yhdessä syntyy pelkkä lähmäisten kompromissien sarja. Joskus tee ei auta, joskus ajelehdin vielä kaukana, kun toinen paahtaa jo täysillä. Onneksi on mustaa valkoisella. Tekstiin voi palata – ja palataan.

Juhlin toisia aivoja myös toisinnäkijöinä / palautteenantajina. Jos kirjoittaja pusertaakin tekstimassan maailmaan yksin, hän ei voi, tai hänen ei kannata, editoida sitä yhtä yksin. Palautetta ei voi riittävästi ylistää. Se on välttämätöntä, jotta teksti ja kirjoittaja voisivat kehittyä. Pöytälaatikko ei juttele takaisin.

Palautteen saaminen kehittää kirjoittajaa, mutta niin myös sen antaminen. Suurimmat loikat kirjoittajana olen ottanut analysoimalla muiden tuotoksia. Millainen tämän tekstin (tai kirjoittajan) maailma on? Kuinka tekstistä voisi tulla paras mahdollinen versionsa? Palautteen antaminen on lukemista potenssiin kaksi, se on toisiin aivoihin eläytymistä, se on mahdollisuus opettaa ja samalla oppia.

Hus, menkää, etsikää toiset aivot! Kiireesti! Loikka odottaa.

P.S. Hoksasin Markus Jääskeläisen ja Tommi Parkon teoksen Vanhat laulut / Nimettömät eläimet. Olisiko se yhteistyörunoutta? Kirja ei ole saapuvilla, joten en voi tarkistaa.

Suuri kaameus

DSC_1044

Välistä kaikkea kirjoittamista ympäröi nk. “suuri kaameus”. Pelko, kauhu, arastus. Siitä on kyse tyhjän paperin kammossa ja siinä, että mieluummin nukkuu kolmannet päiväunet tai suostuu mihin tahansa aktiviteettiin, kuin kirjoittaa. (Harmillisesti oma välttämiskäyttäytymiseni ei ole koskaan purkautunut siivoamisena tai minään muunakaan produktiivisena toimintana.)

Kauhu ilmenee kunniallisessa päivätyössäni käsikirjoittajana, mutta tavallisesti se ei pääse valloilleen, sillä minulla ei ole sille aikaa. Kohtausluettelot on saatava pakettiin niin hektisellä tahdilla, että en ehdi miettiä epäonnistumisen kysymyksiä kuin noin kahtena päivänä viikossa, kun väkerrän keskenäni toimistossa kynsinauhojani repien.

Runoilija minussa sen sijaan ehtii olla kauhuissaan keskeytyksettä ja etenkin nyt, kun mikään ei ole valmista, eikä ole varmuutta siitä, tuleeko mikään olemaan valmista koskaan.

Esikoisteokseni (Kysymyksiä Murukille, Sanasato 2016) julkaisusta tulee marraskuun lopulla kuluneeksi vuosi. Vuosi! Epäröin yhä, mitä runous on. En ole varma, osaanko kirjoittaa sellaista. En ole varma, miksi näitä sanarykelmiä pitäisi nimittää. Opiskelen lukemalla, mutta kauhu on levinnyt muidenkin runoihin. Luen Salmenniemeä ja hyperventiloin.

En osaa lukea nauttien, tekstin kanssa keskustellen, lukeminen on pelkkää pakonomaista taustatutkimusta, vertailua ja aineistohakua. Panen toivoni siihen, että tämä vaihe menee pian ohi. Haluan tilaa, jotta analyysissäni olisi etäinen, viileä sävy, josta nautin. Sammakkoeläimen dissektion tuntuma, vailla pelkoa.

 
Päivän #raakaruno. Ajatuksissani olen yhä Skotlannissa.

Yöperhosten salaperäiset nimet. Death’s-head Hawkmoth. Hebrew Character. Common Carpet. Dark Spinach. Pelkään yöperhosia, niiden itsetuhoisia siipiä. Täällä ikkunat ovat yöhön asti auki kaikissa kulmissa. Lapset huutavat englanniksi ja gaeliksi, potkivat pallon rehevään perunapenkkiin. Musta paksukaiskoira sinisessä liivissä alistuu sateeseen. Lokit tonkivat roskiksia, nakuttavat rei’ille currytonkat, roiskivat koiranpaskapusseja. Itsevarma astunta, ei luontaisia vihollisia. Sade. Kuoritakki huohottaa iholla. Kirkko myytävänä, ostan sen ja perustan teatterin: pelkkää Sarah Kanea kunnes sieluni oppii, että toivo orastaa mädästä. Natural selection gift shop. Olemme mikrobisäkkejä, edes kehomme ei ole omamme, kasvualusta, symbioosin vastentahtoinen puolikas. Luovu ihmiskeskeisestä maailmankuvasta, se vahingoittaa sinua, eläintä.

Säkeitä Skotlannista

DSC_1180

Levää.

Luin vastikään muistiinpanoni heinäkuiselta Skotlannin matkalta. Lukemattomina muistin ne oivaltavina. Ne olivat puhkeamaisillaan potentiaalia. Melkein valmista materiaalia. Itse asiassa kokonainen osasto, ehkä kirja. Viisaan kosmopoliittinaisen mietelmiä ruumiillisuudesta. Viiltävää analyysia. Todellisuudessa – niissä puhutaan levästä. Levä muodostaa mustanvihreitä mattoja, ette varmaan olisi arvanneet sitä. Levää on pääasiassa meressä.

Näin käy aina. Joko muistan olleeni nero tai arvelen pian olevani. Kirjoittamattomassa tekstissä on valtavasti mahdollisuuksia, se suorastaan tiukkuu lupausta. Siksi aloittaminen on niin vaikeaa. Jokainen sana rajaa mahdollisuuksiani ja puhdas nerous muuttuu kimpuksi raakatekstiä, jonka editoimiseen kuluu ihmisikä. Jalostettavaa sontaa.

Valitettavasti valmiiseen runoon ei voi loikata, kirjasta puhumattakaan. Onneksi keksin Skotlannissa, että museot ovat sopivia paikkoja jalostettavan sonnan luomiselle. Muotokuvat, muinaiset esineet ja obskuurit keksinnöt ruokkivat mielikuvitusta. (En oikeastaan usko mielikuvitukseen. Palaan asiaan toisella kertaa.) National Portrait Galleryssa kirjoitin tämän:

Levolliset, viattomat kuolinnaamiot vitriineissään. Salainen huvitus, vatsanväänne, ihana lepo. Phrenological. Celtic type. English type. Female idiot (vierekkäin kaksi ylähyllyllä; pieni, ovela ja suippopäinen, toinen läskipäinen piika, molossikoiran suunpielet). Murhaajia: eräs John on kuollut nuorena, sileät kasvot, raottuneet huulet, jokainen ripsi erikseen, ei ole voinut olla paha mies. Kuuluisat miehet, kirjailijat ja tiedemiehet, kuolleina kasvot ovat samassa levossa, ja kaikki kipsi valkoista. Mikä erottaa muotokuvan, henkilön?

 

Lanseeraan täten #raakaruno -käsitteen. Lupasin olla teille rehellinen. (Lupasinko? Lupaan nyt.) Se tarkoittaa, että pöytälaatikko on avattava. Yllä oleva katkelma ei ole valmis runo, mutta se on etäisesti lyyrinen muistiinpano (= raakaruno). Minulle tämä on tavallisesti runon ensimmäinen vaihe, varhaisin kehitysmuoto.

Usein raakarunot ovat pelkkää tyhjää haja-ajatusta, josta analyyttinen mieleni sitten kaivaa esiin jonkin ytimen, jonkin ajatuksen, joka tuntuu todelta vielä kuukausienkin päästä. Näin siis ideaalitilanteessa. Todellisuudessa monetkaan ajatukset eivät ole pelastettavissa.

Juon kupillisen teetä pelastettaville ajatuksille. Lukekaa pieteetillä, kirjoittakaa ankarasti…

Autuaasti kesken

Unknown fern

Tervetuloa seuraamaan erään runokokoelman syntyä.

Olen Solina ja kirjoitan. Kun sanon “kirjoitan”, tarkoitan “murehdin”. Kokoelmallani ei ole vielä nimeä, ei oikeastaan edes hahmoa. Se on toistaiseksi yhtä paljon aie ja ajatus kuin teksti. Mutta se muotoutuu. Minulla on fragmentteja ja osastoja, hajanaisia ajatuksia ja suunnitelmia, säkeitä, alku- ja loppulauseita, orastavia säkeistöjä. Yksi valmis luku, mutta en tiedä ollenkaan, liittyykö se siihen, mitä olen nyt tekemässä. Olen vaiheessa, jossa kaikki on vain massaa, en tiedä miten se linkittyy, liikkuuko ajatus rivien väleillä.

Arvelen, että kokoelma kertoo naisista, suvuista ja ruumiista. Mutta en lupaa mitään. Älkää odottako mitään. Odottakaa mitä tahansa.

Haluan avata kirjoittamisprosessiani tästä alun mustasta kaaoksesta kohti kiteytyviä ajatuksia, laajoja kaaria ja editointia, hiontaa, viimeistelyä…  Enkä aio lopettaa siihen kun teksti on valmis – aikeeni on saattaa teidät loppuun saakka. Läpi kirjoittamisen, toimittamisen ja taittamisen, kansitaiteen ja painon, kunnes kirja on kädessäni ja ajatus on muuttunut esineeksi.

Kuten aina, kirjoitan kohti pimeää. Tällä kertaa avaan haparointini seurattavaksi. Tulkaa mukaan; tutkitaan yhdessä, miten kirja syntyy.