Rohkeasti poissa

eestinlinna

Minun pääni tukkeutuu herkästi. Tukoksen oireita ovat:

  • Kaikki tuntuu suoritteelta. Hampaanpesu, nauraminen, kotimatkat. Etsin eineshyllyltä sileitä keittoja, koska niitä on helppo niellä.
  • Aloittaminen sakkaa.
  • Aloittaminen = puhdas, hinkuva kauhu.
  • Uuvun muutamasta sanasta. Tarkastan Facebookin.
  • Luen tunnin, kaksi BBC:n Afrikka-aiheisia uutisia. “Taustatutkimusta.”
  • Nukun aina kun voin, herään vasta kun on pimeää.
  • Ideat ovat hylänneet minut.
  • Vakuutun, ettei intoa koskaan ollutkaan.
  • Epäilisin kompetenssiani, jos jaksaisin, mutta en jaksa. Ostan salamitikkuja, vaikka olen pyhästi päättänyt, etten osta.
  • Alan epäillä, etten ole kirjoittaja ensinnäkään. Sitten, että käteni mustuu ja putoaa pois.

Tukosta voi onneksi hoitaa. Aivan ensiksi kannattaa tarkistaa, onko mielialalääkitys osimoillaan, onko syönyt ja vaivannut ruumistaan liikunnalla ja palkinnut sitä lämpimillä suihkuilla. Jos on, seuraava lääke on poislähtö. Ja siitä minun oikeastaan pitikin puhua.

Käväisin joulukuun alussa Tallinnassa. Se oli työporukan hilpeä pikkujoulumatka, mutta kun katsoin ulos hotellihuoneen pitkulaisesta ikkunasta, näin mäen harjalla linnan. Olin yksin, ihanan yksin, tunsin etäisyyttä, jonka avulla voi tehdä loikan.

Tulin havaintoon: Liian läheltä ei voi kirjoittaa. Muutama minuutti ikkunan ääressä riitti. Alhaalla suuri, tutkimaton kaupunki. Sisuksistani pulpahti ajatus, sitten toinen. Ajatukset olivat keskinkertaisia ja keskeneräisiä, mutta olennaista on, että ne tulivat, ja minulla oli aikaa ja tilaa kuunnella.

En halua väheksyä arkiajatuksiani. Ne ovat erinomaisen tärkeitä ajatuksia. Niiden avulla saan työn tehtyä ja myös ne sisältävät metkuja ja oivalluksia. Jaksamisen kannalta on kuitenkin olennaista, että välillä on aikaa kehkeyttää jotakin, millä ei ole kuolonlinjaa, mihin ei liity mitään pakkoa. Silloin mikä tahansa puolen vuoden Aasian-vaelluksesta pitkään lenkkiin pakkassäässä toimii.

Edustan sitä kirjoittajakoulukuntaa, jonka mielestä tekstit syntyvät tekemällä. Vastustan kaikenlaista puhetta inspiraation odottamisesta ja oikeaan mielentilaan virittäytymisestä. Mutta vaali sitten millaisia protestanttisen työmoraalin utopioita tahansa, totuus on, että ajatteleminen – ja siten kirjoittaminen – vaatii (henkistä) tilaa.

Tarvitaan aikaa vieraille paikoille. Mahdollisuuksia tuijottaa ulos ikkunasta tyhjin silmin. Hankaluuksia päättää, mihin seuraavaksi antautuisi. Tarvitaan turvaväli arkeen, vaaditaan tyhjiä huoneita, uusia harrastuksia, kokemuksia, kohtaamisia. Toivotaan odotuksettomuutta. XL-annos. 

Tallinnan #raakaruno.

Paljaissa oksistoissa keltaista karvaa. Lokki kuin gargantua lentää katedraalin suunnasta, laskeutuu ikkunalaudalle silmä minuun päin. Lippu pulppuaa salossa, tien matalat äänet. Joku on kulkenut muurin varustuksilla, lehtikullattua aamua vanhaa kaupunkia kohti.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s