Toisten aivojen olennaisuudesta

toisetaivot

Toiset aivot. Jos olet onnekas, ne ovat tällä tapaa terhakat ja lohenpunaiset. [SOURCE PHOTO: FLICKR USER _DJ_]

Kirjoittaminen on yksinäistä, sanotaan. Väite on siinä mielessä tosi, että kirjoittaminen vaatii aikaa ja tilaa ajatella (myös) yksin. Huijausta se on siksi, että kirjoittaja voi valita yksinäisyyden, mutta hänen ei ole pakko.

Minä nautin yhdessä kirjoittamisesta, vaikka sekin vaatii yksinäisiä ajatuksia rupeamien väleillä. Aikaa ajatella “pelkästään” itse tarvitaan tehtävän työn suunnittelemiseksi ja jo syntyneen materiaalin arvioimiseksi (ja muokkaamiseksi). Ideointiin ja massan vyöryttämiseen yhteistyö on kuitenkin erinomainen väline. Toiset aivot ovat riemastuttava mahdollisuus. Minä olen aina vain minä itse, ajatuspoluistani pääsemättömissä, enkä voi olla toinen. Mutta tiedättekö mitä? Toinen voi.

Toinen voi lainata toiseuttaan. En olisi koskaan tullut ajatelleeksi kuten hän ajattelee, eikä hän kuten minä. Ajatuksia risteyttämällä voi luoda ratkaisuja, joita kumpikaan yksinään ei olisi saanut aikaan. Minusta se on ihmeellistä. Taikuutta melkein.

Käsikirjoittajat mylläävät toistensa aivoja jatkuvasti. Tiedän monia, jotka kirjoittavat yhdessä romaaneja ja jokusen novelliparivaljakon. Mutta tiedättekö runokirjoja, jotka on kirjoitettu kaksin tai kollektiivissa? Mieleeni ei tule yhtään. Joissakin runoteoksissa on kaksi tekijää, mutta silloin toinen on usein kuvittaja tai valokuvaaja. Olen silti aika varma, että jossakin elää runoilijatiimi (joka voisi nyt ilmiantaa itsensä minulle).

Tämän anekdoottisen todistusaineiston perusteella voitaisiin ajatella, että runojen kirjoittaminen on erityisen yksinäistä duunia. Olen suorastaan luoto merellä. Hakkuuaukion säälipetäjä. Minulle se sopii vastapainoksi. On hauskaa silloin tällöin saada olla diktaattori, omien sanojensa paras asiantuntija ja auktoriteetti. Se auttaa minua jaksamaan toisten aivojen raskaita puolia. Aina välillä yhdessä syntyy pelkkä lähmäisten kompromissien sarja. Joskus tee ei auta, joskus ajelehdin vielä kaukana, kun toinen paahtaa jo täysillä. Onneksi on mustaa valkoisella. Tekstiin voi palata – ja palataan.

Juhlin toisia aivoja myös toisinnäkijöinä / palautteenantajina. Jos kirjoittaja pusertaakin tekstimassan maailmaan yksin, hän ei voi, tai hänen ei kannata, editoida sitä yhtä yksin. Palautetta ei voi riittävästi ylistää. Se on välttämätöntä, jotta teksti ja kirjoittaja voisivat kehittyä. Pöytälaatikko ei juttele takaisin.

Palautteen saaminen kehittää kirjoittajaa, mutta niin myös sen antaminen. Suurimmat loikat kirjoittajana olen ottanut analysoimalla muiden tuotoksia. Millainen tämän tekstin (tai kirjoittajan) maailma on? Kuinka tekstistä voisi tulla paras mahdollinen versionsa? Palautteen antaminen on lukemista potenssiin kaksi, se on toisiin aivoihin eläytymistä, se on mahdollisuus opettaa ja samalla oppia.

Hus, menkää, etsikää toiset aivot! Kiireesti! Loikka odottaa.

P.S. Hoksasin Markus Jääskeläisen ja Tommi Parkon teoksen Vanhat laulut / Nimettömät eläimet. Olisiko se yhteistyörunoutta? Kirja ei ole saapuvilla, joten en voi tarkistaa.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s